Clarice Lispector: Água viva

Haluaisin tuoda esiin tässä sen, miten en koskaan löydä uusia kirjailijoita itsenäisesti, vaan yleensä joku vinkkaa, suosittelee, tai löydän esittelyn jostakin kirjallisuuslehdestä, tai kyse on omien suosikkikirjailijoitteni suosikeista. Ei koskaan suoraan. En koskaan poimi hyllystä kirjoja sokkona. En pysty siihen. Kirjoja on liikaa, ja useimmiten ne ovat silkkaa törkyä. En harrasta hakuammuntaa.

Brasilialaisesta naiskirjailjasta Clarice Lispectorista kuulin tutustuessani ranskalaisen feministisen kirjallisuuskritiikin ikoneihin, Hélène Cixousiin ja Luce Irigarayhin. Kirjaston hyllystä löytyivät Água viva - ajatuksen takana (alk.1973) ja Tähden hetki (A hora da Estrela, 1977).

Aloin lukemisen kirjasta Água viva. Jonkin verran olin valmistautunut; tiesin ettei juonta kannattaisi paljoakaan odottaa, että tämä olisi sisäistä monologia, tai dialogia, mutta edustaisi kuitenkin parasta naiskirjallisuutta mitä maailmassa on kirjoitettu, itsensä Cixousin ihailemaa puhdasta naiskieltä (écriture féminine). Tästä huolimatta kirja kuitenkin löi ällikällä. Se oli tiiviimpää tekstiä kuin osasin odottaa. vertaisin kokemusta siihen, että yksinomaan maitosuklaata aiemmin nauttinut ihminen saa käsiinsä tummaa suklaata, joka on voimakasta ja katkerankin makuista.

Lauseet kiemurtelivat silmissäni, kuin käärmeet brasilialaisessa viidakossa. Ei tullut mitään. Luin parikymmentä sivua, ja lehteilin kirjan loppuun, laitoin syrjään, ja henkäisin. En täysin ymmärtänyt mistä on kyse, onko tämä vitsi. Mitä minulta odotetaan? Onko tämä jotain taiteellista kikkailua.Onko tämä nainen tosiaankin tosissaan. Salaako hän jotain, miksi tämä teksti on tälläista? En pystynyt luottamaan.

Ennenkaikkea, kuka on Clarise Lispector?

En voinut jatkaa lukemista ennenkuin olisin selvittänyt nuo kysymykset, ja kuullut mitä muut ihmiset ovat pitäneet lukukokemuksesta. Miten Lispectoria tulisi lukea?
Kuvailen tässä tätä lähestymistä, koska jo se pelkästään oli elämys, ja tapahtui huimin kaarin. En ole kieltämässä etteikö tässä olisi vaikea, haasteellinen kirjailija.

Selvitin siis Lispectorin taustan, katselin häntä videolla YouTubessa, yritin hahmottaa miten hänet on vastaanotettu, mitkä olivat hänen uransa vaiheet, ja miten häntä on tulkittu.Pian en kuitenkaan pystynyt enää luottamaan muiden tulkintoihin, ja jätin ranskalaisten feministien ja postmodernistien arviot syrjään. Halusin kokea Lispectorin suoraan; omakohtaisesti. Mikä olisi oma tulkintani.

Sillä aikaa Lispectorin teksti alkoi tulla uniini, se hiipi ihoni alle, tuli hengitykseeni. Näin hänet välähdyksittäin lumoojattarena, voodoo-papittarena, vai mitä siellä Brasiliassa nyt onkaan, ja myös aloin kysellä itseltäni että onko hän pyhimys, aloin kysellä hänen pyhyytensä perään. Tässä vaiheessa tuntui kuin olisin ollut Hugo Prattin sarjakuvassa Corto Maltese Venetsiassa; se venetsialainen vapaamuurari joka kysyy Cortolta, että "tiedät paljon, oletko valaistu". Kysyin tätä Clarice Lispectorilta.

Mitä sain vastaukseksi?

Näin pienen ukrainalaisen tytön, joka on lähtenyt pakoon kommunistien vainoja, pakoon kotimaastaan, joka saapuu Brasiliaan. Näin emigrantin. Oli vaikea nähdä enempää. Lispectorin sanat muodostivat niin tiheän ryteikön, ettei siinä näkynyt kuin vihreää. Mutta kun Clarice tuli uniini, näin että hänen avautumisensa myös peittää, ja että mitä enemmän hän puhuu, sitä enemmän hän sulkeutuu itseensä. Näin kuvankauniin diplomaatinrouvan, joka tiesi tarkkaan mitä voi sanoa, ja mikä on parempi jättää sanomatta. Alkoi tuntua että se mikä alussa vaikutti spontaanilta, trooppiselta rönsyilyltä, saattoikin olla tarkkaan harkittua, jopa laskelmoitua - ehkä liiankin. Oliko Clarice Lispector mystikko, vai sanooko hän vain sanoja ja ajatuksia samaan tyyliin kuin joku voisi koristella joulukuusta kimmeltävin tinanauhoin ja kranssein, onko kaikki vain estetiikkaa, ornamentiikkaa.. vai onko takana jokin syvempi ajatus.

Brasilialaisen kirjallisuuden professorin Nelson H. Vieiran ajatukset kirjassa Jewish Voices in Brazilian Literature: A Prophetic Discourse of Alterity lopulta hieman valottivat Lispectorin tekstejä. Nämä on siis tulkittu juutalaiseksi mystiikaksi. Clarice Lispector ei paljastanut edes lähimmille ystävilleen olevansa juutalainen; asia paljastui vasta hautajaisissa, kun hänet haudattiin juutalaiseen hautausmaahan. Se selvitti jonkin verran, sillä olin ollut täysin ymmälläni hänen uskontonsa suhteen, kun en nähnyt tyylipuhdasta sosiologisesti suuntautunutta feminismiä, enkä myöskään katolista mystikkoa, vaan jotain, jotain.. muuta. Jotain jota ei voi nähdä. Voisiko sanoa että Lispector on kryptojuutalainen, joka ei edusta ortodoksiaa, vaan mystistä traditiota; hänet on nähty kabbalistina, toisaalta talmudilaisena kyselijänä. Näkisin Lispectorin tekstissä piirteitä buberilaisesta Sinä-Minä dialogifilosofiasta.

Voi kysyä, missä määrin nämä vaikutteet olivat tietoisia; onko kyse kasvatuksesta ja alitajuisesta spontaanista ilmitulosta, vai tulisiko Lispectorin tekstistä jopa etsiä salaista koodia, siinä mielessä kun tällainen koodi on löydettävissä Leonardo da Vinciltä ja Michelangelolta? Ehkä sekä-että. Ehkä ei ole mahdollista löytää selkeää vastausta. Näin äkkiseltään, teosta lukematta, näyttäisi että Tähden hetkessä voisi löytyä juutalaista feminiinistä mystiikkaa; Macabea voisi olla samanlainen hahmo kuin Isaac Bashevis Singerin Shosha. Anton Tšehovin novellissa Kullanmuru esiintyy myös samankaltainen äärifeminiini hahmo: Olenka Kukin.

Clarice Lispector tuntuu hakevan tällaista äärifeminiiniä subjektia; mikä on melko harvinainen ilmiö kirjallisuudessa. Ei ihme että Cixous ja Irigaray niin riemastuivat. Macabea voisi symboloida makkabealaisuutta, Juudas Makkabin valtakuntaa, ehkä sillä oli jokin merkitys kabbalistiikassa. Päämäärän voi sinänsä tulkita kabbalistiseksi tyhjyyden tai ei-minkään etsinnäksi, mystisen tyhjenemisen ideaksi; tulee mieleen kabbalistiikan perusajatus luomista edeltäneestä tyhjyydestä, Tzimtzumista.

Näin pitkälle kun olin päässyt, otin Água vivan uudestaan esille, ja luin sen kannesta kanteen. Nyt pystyin lukemaan, sillä tiesin mitä hakea. Juutalainen, siis kabbalistinen symboliikka tuntui melkein ilmiselvältä. Ensimmäisellä lukukerralla jäin lähinnä ihmettelemään miksi kirjoittaja alkaa kirjan huutamalla hallelujaa. Ajattelin, että en pysty tulkitsemaan sitä, koska en tunne kirjoittajaa; ja en voi jatkaa, koska inhoan sitä, jos liian paljon tulkintoja jää avonaisena repsottamaan.

Tuntuu että sanat eivät riitä kuvaamaan lukukokemusta. Tämä kirjailija tulee sisään tavalla, jollaista en ole aiemmin nähnyt. Ei pelkästään ihon alle, tai sieluun, tämä nainen haluaa tulla jopa meditaatioon. (Harrastan itse meditaatiota, joten omaan jonkin verran vertailukohtaa, kaikupohjaa, vastaanottavuutta, herkkyyttä tällä suunnalla..) Yleensä kukaan kirjailija ei ole tähän pystynyt, koska harva kirjailija on niin henkinen. Ehkä ei pitäisi edes puhua lukukokemuksesta; tämä laajenee suorastaan uskonnolliseksi kokemukseksi; pian ei ole paljoakaan epäilyä siitä että Clarice Lispector olisi ollut vain joulukuusenkoriste. Ei katolinen pyhimys, ei nunna, kuten hänen ystävänsä puoliksi olettivat hänen olevan, tai ryhtyvän. Vaan juutalaisen mystiikan pyhimys. Jiddiš-mystikko, vai melkein madonna, sillä Clarice Lispector oli myös äiti.

Jokainen lukija tietenkin muodostaa oman tulkintansa, ja Lispectorissa voi nähdä erilaisia asioita, koska hän oli niin monipuolinen ja laaja ihminen. Itse tunnistan hänessä kanssavaeltajan, siskon meditaatiossa, toisen ihmisen Jumalan edessä. Ihmisen jollaisia luulin eläneen vain keskiajalla, ja inkvisition jo aikapäiviä sitten tuhonneen kirjoitukset. En tiedä onko liian varhaista sanoa, ehkä tarvitaan enemmän ajallista välimatkaa, mutta melkein voin sanoa, että koskaan mikään kaunokirjallinen teos ei ole tehnyt tällaista vaikutusta, koskaan kukaan kirjailija ei ole tullut näin lähelle. Yleensä kirjailijat liikkuvat omassa elämässään, päästävät lukijan helpolla; mutta Clarice Lispector tuli kohti, ja oman elämäni sisälle; hänen sielunsa virtasi sydämeeni, sanat sormiini ja sormenpäiden kautta edelleen virtaavat avaruuteen, teksti tuntuu virtaavan ja jatkuvan kuin päättymätön lanka.

Jotain ihmeenkaltaista. Yhteensattumana voisin mainita esimerkiksi, että samaan tapaan kuin Blaise Pascal kirjoitti päiväkirjaansa saaneensa intensiivisen uskonnollisen elämyksen 23 marraskuuta 1654, Clarice Lispector mainitsee armon laskeutuneen ylleen 25. heinäkuuta, vuotta hän ei mainitse, mutta tämä on sattumalta sama päivä jolloin itse koin samadhin Ukrainan Kiovassa eräänä kesänä. Silloinkin oli kyseessä äiti; feminiinen voima, kuten kaiketi aina on. Claricesta on sanottu, että hän oli äitiys itse, jiddish-äiti, venäläinen äiti... Ukrainakin siinä; Lispecor on syntyjään ukrainanjuutalainen.

Tämä kirja, Água viva on siis varsin suloinen, vertaisin lähinnä keskiajan mystikkoihin Katariina Sienalaiseen tai Teresa Avilalaiseen, nämä ovat transsinkaltaisia ilmestyksiä, irrationaalisia syöksyjä tyhjyyteen, ajan ulkopuolelle vajoamisia.

Nyt en tiedä tulisiko tällaista kirjaa ajatellakaan kaunokirjallisuutena. Ja miten joku voi ajatella tämän olevan vain kaunokirjallisuutta. Tähden hetki odottaa edessäni pöydällä, ja hieman aprikoin, pystyisinkö ymmärtämään tätä koillisbrasilialaista, lähes lukutaidotonta ja täysin tavallista tyttöä, Macabéaa...... Haluaisin ymmärtää miksi Claricelle oli tärkeää samaistua nimenomaan koillisbrasilialaisuuteen. Mikä erityinen merkitys on Koillis-Brasiliassa, mikä on tämä Região Nordeste do Brasil. Siellä on Salvador, Fortaleza ja Recife, mutta mitä se tahtoo sanoa. Luulenpa että teen vielä hieman taustatutkimuksia, jotta voisin nauttia sitten paremmin kun sukellan itse tekstiin. Kuvittelen jo löytäväni äärifeminiinin arvoituksen, brasilialaisen Shekhinahin..

Jason Goodwin: Käärmekivi

Minulta oli mennyt kokonaan ohi tämä kirjailija, mutta lueskelin tässä yhtenä päivänä Suomen dekkariseuran lehteä, Ruumiin kulttuuri 4/2010, ja sieltä artikkelia Historiallinen dekkari kukoistaa maailmalla - 2000-luku on ollut maailmalla historiallisen rikosromaanin juhlaa., missä mainittiin Jason Goodwinin kirjat, joissa seikkailee sulttaanin luottoeunukki, salapoliisi Yashim Togalu.

Lo and behold! Hieraisin silmiäni pariinkin kertaa, että voiko tällainen olla totta, ja vielä suomennettu. Seuraavaksi käsissäni olikin Goodwinin kirja Käärmekivi (The Snake Stone, 2007) jonka luin muutamalla ahmaisulla seuraavan parin päivän aikana. Goodwinin kolmesta suomeksi käännetystä (muut ovat Janitsaaripuu ja Bellini-kortti) tämä on kuulemma huonoin, mutta jostakin on aloitettava.

Mahtaakohan tuollainen brittihistorioitsija kyetä eläytymään turkkilaisen eunukin maailmaan? Kirja alkaa lupaavasti. Jo kolmannessa luvussa kuvaillaan Yashimin pukua, viittaa, sahraminkeltaista kaapua ja valkoista turbaania.. miten hän on ihmisten silmissä näkymätön, pehmeine liikkeineen.. "Yashim ei uhannut miehiä, jotka tapasivat hänet -eikä naisiakaan"...hän oli kuuntelija, hiljainen.. eikä täysin mies. Hän oli eunukki.

Ajattelin jo, että jopas, ja kävin tutustumassa kirjailijan nettissivuihin, ja luin taustoja. Laitan tähän tunnelmani suoraan (semi-public) lukupäiväkirjastani, se on hyvin eksplisiittinen juonen suhteen, eli ei kannattane lukea sen tarkemmin jos kirja on vielä lukematta. Merkintä päivältä 26.2.2010:

"Sain eilen illalla luettua Jason Goodwinin kirjan Käärmekivi; osin pidin siitä, osin en. Lähinnä tuli tunne, että haluaisin kirjoittaa vastaavan kirjan, mutta paremmin, osuvammin. Minusta Jason Goodwin ei oikein onnistu samaistumaan eunukin asemaan. Goodwinin eunukki on kuin tavallinen nykyajan brittimies, johon on liimattu päälle muutama eunukkeihin liittyvä klisee. Goodwin ei ainakaan tässä kirjassa tunnu edes yrittävän kuvailla 1800-luvun turkkilaista miljöötä, mihin hänellä historioitsijana olisi edellytykset, vaan hän on ratkaissut asian niin, ettei kuvaa Konstantinopoliin sijoittuvassa tarinassa niinkään turkkilaisia, vaan liikutaan ulkomaalaispiireissä. Päähenkilöt ovat brittejä, ranskalaisia, puolalaisia, italialaisia, kreikkalaisia, ja vain protagonisti Yashim Togalu on turkkilainen. Näin Goodwin on kait saanut itselleen rajattua hengähdystilaa, niin että voi sukeltaa turkkilaisuuteen rajoitetusti; tehdä sinne pyrähdyksiä, ja palata taas takaisin tunnettuun eurooppalaiseen järjestykseen. En tiedä voinko tuota tuomita, ehkä Goodwin pitäisi nähdä realistina, ehkä hän näkee eläytymiskykynsä rajat.

Goodwinin kirjassa uskonto - jos nyt sellaista haluaa löytää (minä haluan) - on suljettu tapahtumien piirin ulkopuolella; mitä nyt pari kertaa ollaan Hagia Sofian moskeijassa, ja kerran sanottiin inshallah. Tämä on kuitenkin aivan ulkonaista. Sisäistä näkemystä turkkilaiseen spiritualiteettiin ei ole, paitsi alussa on kohta, jossa Yashimin ystävä nälvii Yashimia vanhasta bysanttilaisesta uskomuksesta jonka mukaan eunukit olivat ihmishahmoisia enkeleitä. Onko se sitten jotain kovaksikeitettyä kyynisyyttä. Eunukkien historiaa Goodwin ei tunnu olevan tutkinut, enkä näe yritystä rekonstruoida 1800-luvun eunukkien maailmaa. Sensijaan jotain yritystä kuvailla itämaista aistillisuutta, esim. turkkilaisten etnisten ruokien kautta on, mutta sekin jää irralliseksi ruokalajien nimien luetteloinniksi ja munakoisojen pyörittelyksi. Huomaa ettei Goodwinilla ole omakohtaista intohimoa turkkilaiseen ruokaan, vaan hän on konsultoinut turkkilaisen keittotaidon asiantuntijaa. Minusta tämä on puute. Luulisi nykyajan Englannista löytyvän kirjoja turkkilaisesta ruuasta, ja etnisiä ravintoloita.

Jason Goodwin mainitsee sanat kebab, sufi, muessin, kaiikki ja meze, mutta vain lakonisesti, vailla tunnesisältöä. Hän ei tunnu tietävän mistä kirjoittaa, ja loppua kohden juonen pyöritys muuttuu mekaaniseksi. Sitä kääntää vain sivuja, ja hyppii epäkiinnostavien kohtien yli. Tämä kirja tuottaa minulle lievän pettymyksen, tai se avaa verhoa liian vähän, tosin kiusallisesti mielikuvitusta kiihottavasti, sillä olisi ollut kiva nähdä sisään eunukkien ja haaremien maailmaan, ja ehkä ymmärtää sitä sisältäpäin. Goodwinin ansio on siinä, että hän kuitenkin asettaa tämän tavoitteen. Hän sanoo sen ääneen.

Joku Henning Mankell on Jason Goodwinia paljon parempi kirjoittaja, ja haaveilenkin mitä Mankell olisi saanut aikaiseksi Yashimista ja Konstantinopolista. Mankellissa löytyy juonen kuljetuksen ja tapahtumien kuvaamisen vastapainoksi hiljaisia kohtia, filosofointia, mikä Goodwinista tuntuu puuttuvan. Tässä kirjassa ensimmäinen hiljainen kohta tulee Yashimin pudotessa viemärikaivoon, ja joutuessaan olemaan hetken yksin pimeydessä. Alkoholia juodaan lähes pakonomaisesti, neljän-tai-viidenkymmenen sivun jälkeen otetaan aina uusi naukku, siitä en pitänyt. Kai sen ajan Turkissa oli raittiitakin ihmisiä, niitä ei vain ole mahtunut tähän kirjaan mukaan; tulee mieleen että ehkä myös raittius on liiaksi kirjailijan eläytymiskyvyn ulkopuolella.

Naisnäkökulma loistaa poissaolollaan, mutta olen kait aivan uuvatti kun edes kyselen dekkarissa naisnäkökulman perään. Dekkari on dekkari, ja dekkarissa on omat etunsa kaunokirjallisuuteen nähden. Väkivalta ja romantiisuus eivät minussa olleet kaikissa kohdin tasapainossa. Oli liian paljon romanttisia kohtauksia, jossa maailma esitetään hymyilevän narsistisena, ja sitten toisaalta liian monta murhaa, mutta tämä kai kuuluu dekkariin. Olisin toivonut että elämän raadollisuus ja romanttisuus olisivat olleet enemmän toisiinsa lomittuneita, enemmän yhtä kudosta, kuin että muutoin romanttiseen idylliin murtautuu sarja odottamattomia murhia.

Hyvän eunukkikirjan pystyy kaiketi kirjoittamaan vain mies, joka itse on joko eunukki, tai transsukupuolinen, ja tuntee läpikotaisin eunukkien historian.

Aloin miettimään myös sitä, että missä määrin fiktion tulisi olla realistista; miten paljon on annettava periksi elämän pahuudelle; ja missä määrin on sallittua pitää kiinni romantiikasta. Miten romantiikan voisi oikeuttaa? Voiko sitä edes oikeuttaa? Onko romantiikalla oikeutusta tässä Auschwitzin jälkeisessä todellisuudessa, jossa todellisuutta määrittelevät shokki ja trauma. Onko ihmisellä paluuta viattomuuteen? Mistä idyllejä tulisi etsiä? Jason Goodwinin kirjassa minua kiusasi sekin, että koin että idyllin etsintä ei ollut sopusoinnussa romanttisuuden kanssa. Kaikki oli epämääräistä, ei kovin tiedostettua.

Sanoisin että Jason Goodwin ei sallinut Yashimille täyttä eunukin identiteettiä, vaan hän pakotti Yashimin länsimaisen miehen rooliin. Yashim laitettiin suutelemaan ranskalaista naista, toisen miehen vaimoa, Amelieta. Yashim laitettiin rakastumaan ja kaipaamaan. Tuntui että Goodwin ei kyennyt kuvittelemaan miten eunukki voisi suhtautua naisiin, ja vaikeahan tuollaista on kuvitella. Miten turkkilaiset tai ranskalaiset naiset suhtautuisivat eunukkiin. Se pitäisi jotakin kautta tietää, pelkkä kuvittelu ei riitä.

Tältä pohjalta voisi luoda parempia tarinoita, jos eläisimme sellaisessa yhteiskunnassa jossa tarinoita kuunneltaisiin, niille uhrattaisiin aikaa, niitä arvostettaisiin ja niihin panostettaisiin. Jos kaikki ei olisi vain viihteen, urheilun, kiristyvän talouden ja ikävien uutisten sekasotkua. Periaatteessa tämä on hyvä kirja, ja suosittelen. Omalta kohdaltani tämä oli pettymys ehkä sen takia, kun tämä on yksi suosikkiaiheitani, ja olen lukenut monta kirjaa Bysantin historiasta. Sitä toivoisi että kirjailija löisi laudalta tällaisen satunnaisen harrastelijahistorioitsijan. Aihepiiriltään tämä kuuluu minusta LGBT-kirjallisuuteen, eli tämä on paitsi historiallinen dekkari, myös LGBT dekkari.

Tuntuu suhteellisen suositulta kirjailijalta, päätelleen siitä että kirjastossa melkein kaikki kirjat olivat jo lainassa. Mikä ei nyt sinänsä yllätäkään, sillä joskus LGBT-aiheiset teemat kiinnostavat suurempaakin yleisöä, ehkä tirkistelynhalusta, tai aidostakin uteliaisuudesta, halusta laajentaa elämänkokemusta näilläkin alueilla.

Pidän itseäni melko vaativana lukijana. Minuun ei ole helppo tehdä vaikutusta, joten kritiikkini tulee suhteuttaa siihen. Luultavasti tulen lukemaan lisää Goodwinin kirjoja."